Kaimalle

Tänään tulee kuluneeksi tasan kaksi vuotta siitä, kun Uzvan keikalla Kuudennella linjalla bändi erään biisin lopetettuaan spiikkasi seuraavan sisään omistaen sen Pekka Pohjolan muistolle. "Muistolle?!" älähdin, ja vieressäni seisonut neito kertoi Suomen legendaarisimman basistin kuolleen sinä aamuna. Maestron poismenon vuosipäivää kunnioittaakseni luon pienen katsauksen herran soolotuotantoon, hän kun oli jopa Frank Zappan kunnioituksen saaneen basisminsa lisäksi myös arvostettu säveltäjä ja bändiliideri, jonka ura suomalaisen ja vähän ulkomaalaisenkin rockin taiteellisemmassa eturintamassa ulottui neljälle vuosikymmenelle.

Myönnän, että yritykseni eivät ole olleet kovin moninaisia, mutta Pohjolan pinnalle tuoneeseen Wigwamiin en ole koskaan saanut kunnon otetta. Sen sijaan vuoden 1972 Pihkasilmä kaarnakorvasta alkanut sooloura lämmittää sydäntä kovastikin. Debyytti on vielä selkeästi basisti-Pohjolan soololevy, mistä kielii esimerkiksi hillitön, vain rumpujen tukema monen minuutin bassosoolojamitus Metsonpeliä-kappaleessa, mutta jo tällä levyllä esitellään se tutuksi myöhemmin tuleva jazzin, progen ja klassisen välillä tasapainoileva paikoin hyvinkin leikkisä sävellystyyli. Seuraavilla levyillä pääosan ottaa säveltäjä-Pohjola, mutta soitannollista akrobatiaa piisaa edelleen. Kakkosalbumi, instrumentaalisen musiikkinsa kautta upeasti tarinan kertova Harakka Bialoipokku on ehkä parhaiten tunnettu Pohjola-levy, ja neljännen, Visitationin, kanssa ehkä se oma suosikkini. Jännittävää olikin oppia, että levyn kansivihkosta löytyvä musiikkia täydellisesti myötäilevä kertomus syntyi täysin erillään itse musiikista. Kitaristit eivät tähän aikaan Pohjolan levyillä juhlineet erilaisten puhaltimien vallatessa etualan, mutta kolmoslevy Keesojen lehto on varhaistuotannon kitarapainotteinen poikkeus. Kiitos tästä levylle vahvan panoksensa antavalle Mike Oldfieldille, jonka nimellä levyä jopa jossain päin maailmaa myytiin, vaikka sävellykset ja visio ovat kaikki taattua Pohjolaa.

80-luvulla musiikkimaailmaa kalvanut syntetisaattori-innostus aiheuttaa omat vahinkonsa Pohjolankin ennen niin orgaaniselle äänimaisemalle. Vuosikymmenen aloittaneen vapaamuotoisemman jamihenkisen Kätkävaaran lohikäärmeen jälkeen tämän aikakauden levyt Urban Tango, Jokamies/Everyman, Space Waltz ja Flight of the Angel ovatkin soundeiltaan jokseenkin puleerattuja ja muovisia, mutta sisältävät oman annoksensa erinomaisia sävellyksiä, kuten vaikkapa juuri nyt tätä kirjoittaessa soiva Space Waltzin nimibiisi ja Urban Tangon New Impressionist. Sen sijaan samalta levyltä löytyvät hairahdukset lauletun musiikin pariin menevät metsään, kiitos erityisesti Kassu Halosen testosteronia uhkuvan mylvinnän. Jokamies/Everyman oli soundtrack-levytys saman nimiseen tv-ohjelmaan, eikä syntsamaisemineen ja sähkörumpuineen juuri toimi ilman kuvaa; se on vähiten arvostamani Pohjola-albumi. 80-luvulla Pohjolan melodioihin tuli uutta jylhää raskautta vikkelämpien juoksutusten rinnalle ja puhaltimet luovuttivat pääroolinsa perinteisemmälle bändikokoonpanolle koskettimineen ja kitaroineen. Vaikka miehen varhaiskausi ehkä onkin analogista progesydäntäni lähimpänä, myös tämän ajan levytykset pyörähtelevät soittimessa kiitettävän usein.

Kuusi vuotta Flight of the Angelin jälkeen, big band -materiaalia ja ensimmäisen sinfoniansa sävellettyään Pohjola palasi bändeineen Changing Waters -levyllä, jonka nimibiisi tehtiin alun perin jo Space Waltzille. 90-luvulle tultua edellisen vuosikymmenen pahimmat soundipoliittiset virheet oli enimmäkseen pyyhitty maton alle, ja levy onkin paljon mukavampaa kuunneltavaa, kuin jotkut edeltäjistään, vaikka biisimateriaali ehkä vähän jälkeen jääkin. Pewit ja Views vuosituhannen taitteen tienoilta toivat soolouran upeaan päätökseen, molemmat sisältävät joitain miehen uran hienoimpia kappaleita. Pewit loistaa sävellystensä ohella erityisesti soundimaailmallaan, dynamiikan vaihtelu on mahtavaa, ja studion kiviseinäisessä käytävässä nauhoitetut rummut massiivisia. Views sisältää yhden suurimmista peräkkäisten musiikkikappaleiden välisistä kontrasteista, mitä olen missään kuullut, kun avauskappale Waves - viiltävän kaunis sävellys pienelle jousista, harpusta ja puhaltimista koostuvalle kokoonpanolle - vaihtuu kakkosbiisi The Red Porcheen, joka taas on humoristisinta ja funkeinta Pohjolaa koskaan, ja tuotannon ehkä jopa ainoa oikeasti nautittava laulubiisi.

Petri Nevalaisen Pekka Pohjola: Bassokenraali on ansiokas koko uran niputtava elämäkerta, joka kärsii jonkun verran kirjoittajansa fanilaseista, mutta sisältää vastapainona aimo annoksen Pohjolan itsensä armotonta kritiikkiä omia (ja vähän muidenkin) tekemisiään kohtaan, sekä musiikissa että elämässä. Henkilöstä ja hänen musiikistaan kiinnostuneelle suositeltavaa luettavaa.

Musiikkiin tutustumista suositellaan tietenkin kaikille.

Strange Awakening, levyltä Visitation.
Try to Remember, myöskin levyltä Visitation.
Space Waltz, levyltä Space Waltz.

20 raskasta vuotta, osa 1: Intro

Kuten tuolla alempana aloituspostissani tulin maininneeksi, tämä laboratorio tuli pystytettyä oikeastaan vain ja ainoastaan koulutehtävien tiimoilta, ja nyt alkaa olla aika päästää kyseinen luomus ulos häkistään: enemmän tai vähemmän raskaan rockin parissa otettuja musiikki-intoiluni ensiaskeleita kunnioittaneeksi olen luonut katsauksen viimeisen noin kahdenkymmenen vuoden metallitarjontaan, pääosin hyvin subjektiivisista lähtökohdista. Pidemmittä puheitta asiaan:

Johdanto

Suuret klassiset rockbändit kuten The Beatles ja Led Zeppelin olivat ujuttaneet raskaita kitarariffejä rönsyilevän monipuolisen tuotantonsa sekaan jo 60-luvun puolella, mutta ne olivat muun materiaalin seassa niin vähemmistössä, ettei raskasta rockia vielä tyylilajina tunnettu. Mutta sitten vaihtui vuosikymmen, ja jyskyttävien, meluisien terästehtaiden tahdittamasta Englannin Birminghamista saapui Black Sabbath bändin mukaan nimettyine esikoisalbumeineen. Sen aloittanut yhtyeen nimikkokappale oli jotain aivan ennenkuulumatonta. Synkkään, keskiajalla jopa kiellettyyn, tritonus-sointuun perustuva ja ukkosenjylinän säestämä teos kertoi epätoivoisen painajaistarinan kohtaamisesta Saatanan kanssa - melkoinen kontrasti myyntilistoja vielä hetki sitten hallinneelle kukkaisrockille. Tämä albumi ja vielä samana vuonna ilmestynyt Paranoid laukaisivat osaltaan liikkeen, joka tulisi myöhemmin tunnetuksi nimellä heavy metal.

80-luku on usein nähty metallimusiikin kulta-aikana, kirkkaimpina tähtinään jo 70-luvun puolella levyttänyt Judas Priest, punkin, klassisen rockin ja progen alun perin innoittama ja niistä oman uniikin tyylinsä muovannut Iron Maiden ja uutta ja ankarampaa tyylilajia thrash metallia kehittämässä ollut ja epäkaupallisella tyylillään miljoonia myynyt Metallica. Metallica julkaisi nimeään kantavan albumin vuonna 1991 ja nousi sen sisältämän radioystävällisemmän musiikin avulla uusiin sfääreihin suosiossa, mutta samana vuonna tapahtuneen uuden, niin sanotun vaihtoehtorockin tulvan vallattua median huomion perinteisen metallin suosio laski rajusti. Monet saattavat sanoa, että tuona vuonna läpilyöneiden Nirvanan, Pearl Jamin ja Red Hot Chili Peppersin kaltaisten bändien suosio tappoi metallin, mutta totuus on, että suurimman valtavirran menetetystä huomiosta huolimatta raskas rock eli ja voi hyvin, vieläpä paljon entistä monipuolisempana.

90- ja 2000-luvut ovat nähneet metallimusiikin pirstaloitumisen lukemattomiin alalajeihin, ja koska niiden kattava esittely olisi täysin mahdotonta, olen joidenkin yleisesti kunnioitettujen merkkilevyjen lisäksi valinnut tähän läjän omia vähemmän tunnettuja suosikkejani tältä aikakaudelta esiteltäviksi, niin laajalta alueelta kuin hyllyäni selailemalla keksin.

Ensi kerralla sitten kuuntelemaan!