20 raskasta vuotta, osa 6: 2002-2003

90-luku meni aika pitkälti tunnustettujen klassikoiden parissa,  mutta nyt sukelletaan vähän syvemmälle maan alle. Taas kolme täysin erityylistä porukkaa, yhdistävänä tekijänä mestarillinen teos lajissaan.

The Dillinger Escape Plan - Irony Is a Dead Scene EP (Epitaph, 2002) 

Faith No Moren kohdalla jo mainittu Mike Patton on tullut tunnetuksi loputtomista projekteistaan, ja kun The Dillinger Escape Plan oli vailla vokalistia vuosituhannen taitteessa, Patton tuli apuun ja yhdessä he nauhoittivat tämän neljän biisin EP:n. Dillingerin jatkuvasti muuttuva ja tempoileva kieron raskas ja intensiivinen hyökkäys on täydellinen pari Pattonin äänelle, joka on Fantômasin ja Mr. Bunglen kaltaisten avantgarde-projektien myötä kehittynyt vielä entistä suurempiin äärimmäisyyksiin.

Type O Negative - Life Is Killing Me (Roadrunner, 2003)

Karikatyyrimäisen synkkää goottiestetiikkaa mustaan huumoriin ja raskaisiin riffeihin yhdistelevän Type O Negativen mestariteoksena pidetään yleensä vuoden 1996 October Rustia, mutta minulle erityisen tärkeä on bändin toiseksi viimeinen teos Life Is Killing Me. Levy on viidellätoista biisillään niitä äärimmäisen harvoja 75 minuutin mittaisia maratoneja, jotka eivät missään vaiheessa käy tylsäksi, vaan taso on häikäisevä alusta loppuun. Erityisen upeaa tällä levyllä on metallissa yleensä sivuosaan tai kokonaan pois jätettyjen kosketinsoittimien käyttö, niillä luodaan kappaleisiin äärettömän hienoja äänimaisemia jokaiseen tunnelmaan.

Kayo Dot - Choirs of the Eye (Tzadik, 2003)
Maudlin of the Well oli vuosituhannen taitteessa vaikuttanut omituisuuteen kallellaan ollut monipuolinen progemetallibändi, jonka musiikki perustui unissa nähtyihin ja tietoisesti eteenpäin kehitettyihin sävellyksiin. Kolmen levyn jälkeen bändi vaihtoi sävellystyyliä ja nimeä, ja toisin kuin saattoi olettaa, täysin tietoiseen sävellystyöhön siirtyessä musiikki meni entistä hämärämpiin äärimmäisyyksiin. Usein kymmenen minuutin yli yltävät tavallisista rakenteista piittaamattomat kappaleet ajautuvat saumattomasti kauniista klarinettiosuuksista järisyttävän massiivisiin hyökyaaltoihin tai saattavat jäädä minuuteiksi maalailemaan lähestulkoon pysähtynyttä sävelmaisemaa. Tämä debyytti on bändin levyistä helppotajuisin, musiikiltaan haasteita kaipaaville suositellaan kaikkia kolmea seuraajaakin ja maudlin of the Wellin levyistä erityisesti Bathia (2001) ja vuonna 2009 ilmaiseksi julkaistua paluulevyä Part the Second, jossa metalliosuudet ovat minimissä.

20 raskasta vuotta, osa 5: 1998-2001

Vuosituhannen taite oli vähän hiljaisempaa aikaa, mutta sen molemmin puolin tapahtui paljon hyvää. Hienoja uria starttasi, vanhat legendat olivat voimissaan, ja lupaavat yhtyeet kehittyivät mestarisarjaan. Tässäpä yksi näyte jokaisesta.

System of a Down - System of a Down (American Recordings, 1998)

Maailmanlaajuinen nu metal -buumi oli laajimmillaan tämän debyyttilevyn ilmestyessä, ja sen sisältämien yksinkertaisen iskevien riffien takia bändi yhdistettiin samaan liikkeeseen, mutta pidättelemättömän aggression, kieroutuneen huumorintajunsa ja sydänverisen tunteellisuutensa ansiosta se houkutti yleisöä myös oletetun kohderyhmänsä ulkopuolelta. Kakkoslevy Toxicity (2001) ja vuonna 2005 kuuden kuukauden välein ilmestyneet tuplalevyn puolikkaat Mezmerize ja Hypnotize laajensivat bändin horisonttia melodisempaan ja harmonisempaan suuntaan raskaudesta tinkimättä ja nostivat bändin yhdeksi menneiden vuosikymmenten arvostetuimmista.

Bruce Dickinson - The Chemical Wedding (Duellist Enterprises/Sanctuary, 1998)

Iron Maideniin 90-luvun alussa kyllästynyt Bruce Dickinson oli eronsa jälkeen työn touhussa melkein levy per vuosi -tahdilla parantaen jälkeä koko ajan. Viimeinen Dickinsonin ennen emobändiin palaamistaan julkaisema soololevy The Chemical Wedding täydellisti sen melodisuuden ja raskauden liiton, jota edeltäjälevy Accident of Birthillä oli vuosi aiemmin hahmoteltu, ja vei sen etenkin raskaudessaan vielä pidemmälle. Levyn kitaraosuudet olikin nauhoitettu basson paksuin kielin varustetuin kitaroin. Accident of Birthille aisapariksi saatu entinen Maiden-kitaristi Adrian Smith on mukana myös tällä levyllä tuoden kitaraosastolle mukavaa potkua ja tyylitajua.

Opeth - Blackwater Park (Music for Nations, 2001)

Raakaa death metallia ja kaunista progressiivista rockia yhdistelevä ruotsalainen Opeth kehitti omaa tyyliään neljän 90-luvulla julkaistun levyn ajan siihen pisteeseen, että 2000-luku startattiin todellisella mestariteoksella nimeltään Blackwater Park. Raskaamman nykyprogen ykkösmiehen Steven Wilsonin tuottamalla levyllä siirtymät jyrkän brutaaleista vyörytyksistä herkkiin akustisiin tunnelmointeihin ovat saumattomia ja Mikael Åkerfeldtin laulutyylit kehittyvät kehittymistään. Tasalaatuiselta orkesterilta voi erityisesti suositella myös alkuaikojen tyylin kiteyttävää Morningrisea (1996), Blackwater Parkin edeltäjää Still Lifea (1999) ja kosketinsoittimet bändin arsenaaliin lisännyttä Ghost Reveriesiä (2005).

20 raskasta vuotta, osa 4: 1995-1997

Sitten seuraavien lätysköjen pariin, tällä kertaa matka vie monenmoisten mutkien kautta Ruotsista Kaliforniaan ja takaisin Kiteelle.

Meshuggah - Destroy Erase Improve (Nuclear Blast, 1995)

90-luvun taitteessa ruotsalaisesta Uumajan lintukodosta pölähti joukko karvapäitä, jotka esittivät brutaaleinta ja teknisintä meteliä Floridan tällä puolen. Kitara- ja laulutyöskentelystä ei kannata etsiä melodioita, vaan levyn koukku on epäinhimillisen tarkka Tomas Haake rumpukioskin takana. Polyrytmejä, raskasta dissonanssia ja raakaa huutoa, oiva levy jokaiseen herkkään hetkeen. Jos mahdollista, bändi meni tulevilla töillään vielä äärimmäisempiin suuntiin.

Tool - Ænima (Zoo Entertainment, 1996)

Rage Against the Machinen debyytillä laulamassa vierailleen Maynard James Keenanin oma bändi Tool aloitteli uraansa samoihin aikoihin, ja vuonna 1996 koitti toisen kokopitkän albumin aika. Ensisilmäyksellä vakavaa ja ankaraa musiikkia sävyttävät useat musiikin muotoon puetut vitsit, jotka eivät kuitenkaan vie tehoa bändin omituisiin tahtilajeihin nojaavalta Keenanin tuskaisen laulun kruunaamalta välillä hyvin epäkorrekteihin aiheisiin tarttuvalta progemetallilta. Pitkän kypsyttelyn jälkeen viisi vuotta myöhemmin ilmestynyt Lateralus on vähintään yhtä suositeltava taideteos, jolla vitsit ovat vähemmässä ja mutkat entistä koukeroisempia.

Nightwish - Angels Fall First (Spinefarm, 1997)

Klassisia vaikutteita oli sekoitettu metalliin ennenkin, mutta kotoinen Nightwish oli ensimmäisiä, jotka toivat raskaiden kitaroiden keskelle koulutetun oopperaäänen. Kosketinsoittaja Tuomas Holopaisen leirinuotioideasta syntynyt orkesteri tulisi kasvamaan tyylilajinsa omituisuuden huomioon ottaen ällistyttävään suosioon, ja kaikki tutut elementit ovat kuultavissa jo tällä erinomaisella debyytillä, vaikka massiivinen sinfoniaorkesterin pauhu vielä puuttuukin.

20 raskasta vuotta, osa 3: 1992-1994

Jatketaan siitä mihin jäätiin, eli vuodesta 1992. Kaikki kolme tänään esiteltävää levyä omilla tavoillaan määrittelevät sitä uutta monimuotoisuutta, joka raskasta rockia 90-luvulla rikasti. 

Faith No More - Angel Dust (Slash, 1992)

Faith No More nousi suosioon vuoden 1989 funk metallisella The Real Thing -albumilla, mutta vasta kolme vuotta myöhemmin julkaistu neloslevy Angel Dust sytytti bändin todelliseen liekkiin. Tällä levyllä kohtaavat ahdasmielinen metallikitaristi, funkkiin nojaava rytmisektio ja edellisellä levyllä debytoineen laulaja Mike Pattonin avantgarde-häröilytaipumukset. Kolme vuotta aiemmin vielä teinipojalta kuulostanut Patton on levyjen välissä käynyt läpi ällistyttävän kehitysprosessin ja nasaalin melodisuuden sijaan tällä levyllä kuullaan karismaattista rock-laulantaa, kiljumista, karjuntaa, siirappista tulkintaa, vitsikästä parodiaa ja ties mitä kuviteltavaa. Monipuolinen ja silti yhtenäinen paketti on yksi hienoimpia levyjä, mitä valtavirran raskas rock on vuosikymmentensä aikana nähnyt.

Rage Against the Machine - Rage Against the Machine (Epic/Sony, 1992)

Rappia oli yhdistelty rockiin jo 80-luvun puolella useastikin, mutta vuonna 92 samannimisellä albumilla debytoinut Rage Against the Machine pisti samaan kattilaan rapin, metalliriffit, funkkaavan basson, instrumentin mahdollisuuksien rajoja repineet kitarasoolot ja palavasieluisen poliittisuuden ja lopputuloksena oli jotain ainutlaatuista ja kestävää. Niin ihmeellisiä ääniä Tom Morello kitarastaan loihtii, että bändi katsoi väärinkäsitykset välttääkseen tarpeelliseksi painaa levyn kansivihkoon tiedotuksen, että kaikki kuuluvat äänet on tuotettu ihmisääntä, kitaraa, bassoa ja rumpuja käyttäen.

Korn - Korn (Goat Head Music, 1994)

Edellä mainitut kaksi bändiä pysyivät erossa luokituksista, mutta osin niiden vaikutuksesta syntyi liike nimeltään Nu (new) Metal; alas viritettyjen massiivisten särökitaravallien ja hip hop -estetiikan yhteentörmäys, joka toi raskaan rockin taas suuremman yleisön tietoisuuteen. Genren suurin ja kaunein oli Korn, jossa yhdistyi yksinkertaiset pomppurytmiset riffit, kieron häiriintynyt kitarointi, ääriraskas soundi ja teiniangstia pursuava tuskaisen voimakas laulutyö.

Kaimalle

Tänään tulee kuluneeksi tasan kaksi vuotta siitä, kun Uzvan keikalla Kuudennella linjalla bändi erään biisin lopetettuaan spiikkasi seuraavan sisään omistaen sen Pekka Pohjolan muistolle. "Muistolle?!" älähdin, ja vieressäni seisonut neito kertoi Suomen legendaarisimman basistin kuolleen sinä aamuna. Maestron poismenon vuosipäivää kunnioittaakseni luon pienen katsauksen herran soolotuotantoon, hän kun oli jopa Frank Zappan kunnioituksen saaneen basisminsa lisäksi myös arvostettu säveltäjä ja bändiliideri, jonka ura suomalaisen ja vähän ulkomaalaisenkin rockin taiteellisemmassa eturintamassa ulottui neljälle vuosikymmenelle.

Myönnän, että yritykseni eivät ole olleet kovin moninaisia, mutta Pohjolan pinnalle tuoneeseen Wigwamiin en ole koskaan saanut kunnon otetta. Sen sijaan vuoden 1972 Pihkasilmä kaarnakorvasta alkanut sooloura lämmittää sydäntä kovastikin. Debyytti on vielä selkeästi basisti-Pohjolan soololevy, mistä kielii esimerkiksi hillitön, vain rumpujen tukema monen minuutin bassosoolojamitus Metsonpeliä-kappaleessa, mutta jo tällä levyllä esitellään se tutuksi myöhemmin tuleva jazzin, progen ja klassisen välillä tasapainoileva paikoin hyvinkin leikkisä sävellystyyli. Seuraavilla levyillä pääosan ottaa säveltäjä-Pohjola, mutta soitannollista akrobatiaa piisaa edelleen. Kakkosalbumi, instrumentaalisen musiikkinsa kautta upeasti tarinan kertova Harakka Bialoipokku on ehkä parhaiten tunnettu Pohjola-levy, ja neljännen, Visitationin, kanssa ehkä se oma suosikkini. Jännittävää olikin oppia, että levyn kansivihkosta löytyvä musiikkia täydellisesti myötäilevä kertomus syntyi täysin erillään itse musiikista. Kitaristit eivät tähän aikaan Pohjolan levyillä juhlineet erilaisten puhaltimien vallatessa etualan, mutta kolmoslevy Keesojen lehto on varhaistuotannon kitarapainotteinen poikkeus. Kiitos tästä levylle vahvan panoksensa antavalle Mike Oldfieldille, jonka nimellä levyä jopa jossain päin maailmaa myytiin, vaikka sävellykset ja visio ovat kaikki taattua Pohjolaa.

80-luvulla musiikkimaailmaa kalvanut syntetisaattori-innostus aiheuttaa omat vahinkonsa Pohjolankin ennen niin orgaaniselle äänimaisemalle. Vuosikymmenen aloittaneen vapaamuotoisemman jamihenkisen Kätkävaaran lohikäärmeen jälkeen tämän aikakauden levyt Urban Tango, Jokamies/Everyman, Space Waltz ja Flight of the Angel ovatkin soundeiltaan jokseenkin puleerattuja ja muovisia, mutta sisältävät oman annoksensa erinomaisia sävellyksiä, kuten vaikkapa juuri nyt tätä kirjoittaessa soiva Space Waltzin nimibiisi ja Urban Tangon New Impressionist. Sen sijaan samalta levyltä löytyvät hairahdukset lauletun musiikin pariin menevät metsään, kiitos erityisesti Kassu Halosen testosteronia uhkuvan mylvinnän. Jokamies/Everyman oli soundtrack-levytys saman nimiseen tv-ohjelmaan, eikä syntsamaisemineen ja sähkörumpuineen juuri toimi ilman kuvaa; se on vähiten arvostamani Pohjola-albumi. 80-luvulla Pohjolan melodioihin tuli uutta jylhää raskautta vikkelämpien juoksutusten rinnalle ja puhaltimet luovuttivat pääroolinsa perinteisemmälle bändikokoonpanolle koskettimineen ja kitaroineen. Vaikka miehen varhaiskausi ehkä onkin analogista progesydäntäni lähimpänä, myös tämän ajan levytykset pyörähtelevät soittimessa kiitettävän usein.

Kuusi vuotta Flight of the Angelin jälkeen, big band -materiaalia ja ensimmäisen sinfoniansa sävellettyään Pohjola palasi bändeineen Changing Waters -levyllä, jonka nimibiisi tehtiin alun perin jo Space Waltzille. 90-luvulle tultua edellisen vuosikymmenen pahimmat soundipoliittiset virheet oli enimmäkseen pyyhitty maton alle, ja levy onkin paljon mukavampaa kuunneltavaa, kuin jotkut edeltäjistään, vaikka biisimateriaali ehkä vähän jälkeen jääkin. Pewit ja Views vuosituhannen taitteen tienoilta toivat soolouran upeaan päätökseen, molemmat sisältävät joitain miehen uran hienoimpia kappaleita. Pewit loistaa sävellystensä ohella erityisesti soundimaailmallaan, dynamiikan vaihtelu on mahtavaa, ja studion kiviseinäisessä käytävässä nauhoitetut rummut massiivisia. Views sisältää yhden suurimmista peräkkäisten musiikkikappaleiden välisistä kontrasteista, mitä olen missään kuullut, kun avauskappale Waves - viiltävän kaunis sävellys pienelle jousista, harpusta ja puhaltimista koostuvalle kokoonpanolle - vaihtuu kakkosbiisi The Red Porcheen, joka taas on humoristisinta ja funkeinta Pohjolaa koskaan, ja tuotannon ehkä jopa ainoa oikeasti nautittava laulubiisi.

Petri Nevalaisen Pekka Pohjola: Bassokenraali on ansiokas koko uran niputtava elämäkerta, joka kärsii jonkun verran kirjoittajansa fanilaseista, mutta sisältää vastapainona aimo annoksen Pohjolan itsensä armotonta kritiikkiä omia (ja vähän muidenkin) tekemisiään kohtaan, sekä musiikissa että elämässä. Henkilöstä ja hänen musiikistaan kiinnostuneelle suositeltavaa luettavaa.

Musiikkiin tutustumista suositellaan tietenkin kaikille.

Strange Awakening, levyltä Visitation.
Try to Remember, myöskin levyltä Visitation.
Space Waltz, levyltä Space Waltz.

20 raskasta vuotta, osa 2: 1992

Viimeksi tarjosin vähän taustaa tälle tulevalle seikkailulle, ja kuten kaikki hienot ja uljaat jatkotarinat, jäi sekin kirjoitelma kutkuttavaan cliffhangeriin. Matkamme alkaa siis vuodesta 1992, eikä tällä kertaa sitten sen pidemmälle vielä päästäkään, se nimittäin oli edellisvuoden vallankumouksesta huolimatta niin hieno vuosi raskaammalle rockille, että sen parissa taivalletaan vielä seuraavallakin kerralla. Kolme varsin erilaista levyä, olkaa hyvät.

Alice In Chains - Dirt (Columbia/Sony, 1992)

Ehkä hallitsevin 90-luvun alkua leimannut genrenimeke oli grunge, joka oli lehdistön kaikkiin Seattlen alueelta nouseviin rockbändeihin iskemä leima. Tämän niin sanotun genren neljä suurinta nimeä Nirvana, Pearl Jam, Soundgarden ja Alice in Chains olivat kaikki keskenään hyvin erilaisia, ja raskain niistä oli Alice in Chains, joka nousi suuremman yleisön tietoisuuteen kakkosalbumillaan ja mestariteoksellaan nimeltään Dirt. Tämä kuolevaisuutta ja huumeongelmia omakohtaisten kokemusten kautta käsittelevä albumi yhdistelee lyijynraskasta metalliriffittelyä kevyempään rokkaukseen ja epäsuoriin tahtilajeihin. Albumin kruunaavat Alice in Chainsin tavaramerkiksi muodostuneet vainoharhaiset lauluharmoniat, joista vastasivat ikoninen keulahahmo Layne Staley ja kitaristi/pääsäveltäjä Jerry Cantrell.

Dream Theater - Images and Words (Atco, 1992)

80-luvun albumeillaan Metallica rakensi hyvin monimutkaisiin rakenteisiin perustuvaa progressiivista thrash metallia, ja muutamaa vuotta myöhemmin Dream Theater keksi yhdistää tähän tyyliin Iron Maidenin korkealta kajahtavan melodisuuden, Rushin varhaiskauden pitkät proge-eepokset ja Emerson, Lake & Palmerin kaltaisen monimutkaisen instrumentaali-ilottelun. Vuoden 1989 debyyttialbumi jäi surkean tuotannon takia torsoksi, mutta laulajaongelmien takia vuosikausia valmisteluvaiheessa viipyneellä kakkoslevyllä Images and Wordsilla paketti oli täydellisesti kasassa. Raskaus, melodisuus, suurellisuus ja pikkutarkka kikkailu yhdistyvät tällä levyllä paremmin kuin missään muualla. Vuoden 94 Awake vetää bändin vielä raskaammille poluille korkean laadun säilyttäen.

Pantera - Vulgar Display of Power (Atco, 1992)

Pantera oli tehnyt pitkän mutta hyvin marginaaliselle huomiolle jääneen uran 80-lukulaisen glam metallin parissa, ja menestyksen puutteeseen turhautunut bändi päätti seurata sydäntään ja keksi itsensä uudestaan 90-luvun alussa. Toinen uudelleensyntymänjälkeinen levy Vulgar Display of Power on paras näyte bändin keskitempoisen groovaavasta thrash-pohjaisesta turpasaunasta. Viiltävän terävä soundi, millintarkan tehokas riffittely ja kiihkeään karjumiseen usein antautuva laulaja Phil Anselmo ovat tällä levyllä parhaimmillaan.

20 raskasta vuotta, osa 1: Intro

Kuten tuolla alempana aloituspostissani tulin maininneeksi, tämä laboratorio tuli pystytettyä oikeastaan vain ja ainoastaan koulutehtävien tiimoilta, ja nyt alkaa olla aika päästää kyseinen luomus ulos häkistään: enemmän tai vähemmän raskaan rockin parissa otettuja musiikki-intoiluni ensiaskeleita kunnioittaneeksi olen luonut katsauksen viimeisen noin kahdenkymmenen vuoden metallitarjontaan, pääosin hyvin subjektiivisista lähtökohdista. Pidemmittä puheitta asiaan:

Johdanto

Suuret klassiset rockbändit kuten The Beatles ja Led Zeppelin olivat ujuttaneet raskaita kitarariffejä rönsyilevän monipuolisen tuotantonsa sekaan jo 60-luvun puolella, mutta ne olivat muun materiaalin seassa niin vähemmistössä, ettei raskasta rockia vielä tyylilajina tunnettu. Mutta sitten vaihtui vuosikymmen, ja jyskyttävien, meluisien terästehtaiden tahdittamasta Englannin Birminghamista saapui Black Sabbath bändin mukaan nimettyine esikoisalbumeineen. Sen aloittanut yhtyeen nimikkokappale oli jotain aivan ennenkuulumatonta. Synkkään, keskiajalla jopa kiellettyyn, tritonus-sointuun perustuva ja ukkosenjylinän säestämä teos kertoi epätoivoisen painajaistarinan kohtaamisesta Saatanan kanssa - melkoinen kontrasti myyntilistoja vielä hetki sitten hallinneelle kukkaisrockille. Tämä albumi ja vielä samana vuonna ilmestynyt Paranoid laukaisivat osaltaan liikkeen, joka tulisi myöhemmin tunnetuksi nimellä heavy metal.

80-luku on usein nähty metallimusiikin kulta-aikana, kirkkaimpina tähtinään jo 70-luvun puolella levyttänyt Judas Priest, punkin, klassisen rockin ja progen alun perin innoittama ja niistä oman uniikin tyylinsä muovannut Iron Maiden ja uutta ja ankarampaa tyylilajia thrash metallia kehittämässä ollut ja epäkaupallisella tyylillään miljoonia myynyt Metallica. Metallica julkaisi nimeään kantavan albumin vuonna 1991 ja nousi sen sisältämän radioystävällisemmän musiikin avulla uusiin sfääreihin suosiossa, mutta samana vuonna tapahtuneen uuden, niin sanotun vaihtoehtorockin tulvan vallattua median huomion perinteisen metallin suosio laski rajusti. Monet saattavat sanoa, että tuona vuonna läpilyöneiden Nirvanan, Pearl Jamin ja Red Hot Chili Peppersin kaltaisten bändien suosio tappoi metallin, mutta totuus on, että suurimman valtavirran menetetystä huomiosta huolimatta raskas rock eli ja voi hyvin, vieläpä paljon entistä monipuolisempana.

90- ja 2000-luvut ovat nähneet metallimusiikin pirstaloitumisen lukemattomiin alalajeihin, ja koska niiden kattava esittely olisi täysin mahdotonta, olen joidenkin yleisesti kunnioitettujen merkkilevyjen lisäksi valinnut tähän läjän omia vähemmän tunnettuja suosikkejani tältä aikakaudelta esiteltäviksi, niin laajalta alueelta kuin hyllyäni selailemalla keksin.

Ensi kerralla sitten kuuntelemaan!

Partaa ja ruutupaitoja

Midlake, Tavastia, 14.11.2010

Tämän vuoden ehkäpä hienoimman levyn, The Courage of Othersin, julkaissut Midlake piipahti kesällä Ruisrockissa, mutta johtuen yleisestä hankaluudesta ja oman klubikeikan kaukaisesta mahdollisuudesta jätin sen väliin. Ja eipäs aikaakaan, kun oma klubikeikka vihdoin julkistettiin - pidempi setti paremmassa paikassa halvemmalla ja helpommin.

Sunnuntai-iltana Tavastian lavalle kipusi seitsikko, jonka kynimisen tuloksilla täyttäisi tyynyn jos toisenkin, ja sama miehisen karvainen kauneus kuulsi myös yhtyeen musiikista. Neljällä kitaralla, paikoitellen jopa kolmella huilulla, ynnä perinteisillä rock-soittimilla kudottiin vaikuttavaa, pääosin akustista (mutta toki vahvistettua) äänimaisemaa, joka silloin tällöin riistäytyi hurjan intensiivisiin vyörytyksiin. Pää kenossa, sama kaihoisa ilme jatkuvasti naamallaan laulanut Tim Smith jäi lavahahmona luomiensa laulujen ja soittokumppaniensa varjoon, mitä korosti ns. keulahahmolle epätavallinen paikka lavan reunassa. Lavan keskellä kitaran ja lauluharmonioiden kanssa operoinut Eric Pulido hoiti spiikit ja oikeassa laidassa toiminut kolmikko vastasi soitannollisista hienouksista, kirkkaimpana tähtenään ehkä sähkökitaristi Eric Nichelson, joka jätti biisien kehikkojen kokoamisen muulle ryhmälle ja liikkui vapaasti niiden sisällä melodioita ja riffejä tiputellen. Myös rumpali McKenzie Smithin ja basisti Paul Alexanderin (plussaa myös harvinaisen soveliaista viiksistä) toisinaan varmoissa perusasioissa pysyvää ja toisinaan mahtavan luovia välähdyksiä tarjonnutta työskentelyä oli ilo kuunnella ja katsoa. Hieno yllätys oli myös encoressa lavalla vieraillut lämppäri John Grant (jonka setin valitettavasti missasin), erinomainen ääni miehellä.

Arvostuksestaan huolimatta selvästi ruohonjuuritasolla liikkeellä ollut kopla tarjosi kaunista mullantuoksuista musiikkia kahteen uusimpaan levyynsä keskittyen, ja sietää vain toivoa, että vakuuttelu uudesta visiitistä toteutuu mahdollisimman nopeasti. Vuoden parhaita musiikki-iltoja.

Testing testing...krhm

The grand opening (and closing?) of Observaatio. Kuten kuvasta näkyy, blogi saattaa silloin tällöin hairahdella kahden kielen välillä, osin omasta huvituksesta ja ehkä osin mahdollisen yleisön tavoittamisen (HAH!) halusta.

Kaikkein perimmäisin syy tämän blod... blof... blogin pystyttämiselle on tietenkin opiskelussa ja atk/sisällöntuotanto/whatevö -kurssissa, mutta se saattaa hyvinkin elää rinnakkaiselämää muiden juttujen ulostulokanavana ja jatkaa elämäänsä kurssin jälkeenkin. Tietenkin pääasiassa musa-aiheisena, mutta ehkä hairahtelen kielen lisäksi myös aiheiltani.

Viil sii.