Tämän vuoden ehkäpä hienoimman levyn, The Courage of Othersin, julkaissut Midlake piipahti kesällä Ruisrockissa, mutta johtuen yleisestä hankaluudesta ja oman klubikeikan kaukaisesta mahdollisuudesta jätin sen väliin. Ja eipäs aikaakaan, kun oma klubikeikka vihdoin julkistettiin - pidempi setti paremmassa paikassa halvemmalla ja helpommin.
Sunnuntai-iltana Tavastian lavalle kipusi seitsikko, jonka kynimisen tuloksilla täyttäisi tyynyn jos toisenkin, ja sama miehisen karvainen kauneus kuulsi myös yhtyeen musiikista. Neljällä kitaralla, paikoitellen jopa kolmella huilulla, ynnä perinteisillä rock-soittimilla kudottiin vaikuttavaa, pääosin akustista (mutta toki vahvistettua) äänimaisemaa, joka silloin tällöin riistäytyi hurjan intensiivisiin vyörytyksiin. Pää kenossa, sama kaihoisa ilme jatkuvasti naamallaan laulanut Tim Smith jäi lavahahmona luomiensa laulujen ja soittokumppaniensa varjoon, mitä korosti ns. keulahahmolle epätavallinen paikka lavan reunassa. Lavan keskellä kitaran ja lauluharmonioiden kanssa operoinut Eric Pulido hoiti spiikit ja oikeassa laidassa toiminut kolmikko vastasi soitannollisista hienouksista, kirkkaimpana tähtenään ehkä sähkökitaristi Eric Nichelson, joka jätti biisien kehikkojen kokoamisen muulle ryhmälle ja liikkui vapaasti niiden sisällä melodioita ja riffejä tiputellen. Myös rumpali McKenzie Smithin ja basisti Paul Alexanderin (plussaa myös harvinaisen soveliaista viiksistä) toisinaan varmoissa perusasioissa pysyvää ja toisinaan mahtavan luovia välähdyksiä tarjonnutta työskentelyä oli ilo kuunnella ja katsoa. Hieno yllätys oli myös encoressa lavalla vieraillut lämppäri John Grant (jonka setin valitettavasti missasin), erinomainen ääni miehellä.Arvostuksestaan huolimatta selvästi ruohonjuuritasolla liikkeellä ollut kopla tarjosi kaunista mullantuoksuista musiikkia kahteen uusimpaan levyynsä keskittyen, ja sietää vain toivoa, että vakuuttelu uudesta visiitistä toteutuu mahdollisimman nopeasti. Vuoden parhaita musiikki-iltoja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti