Myrskyn silmästä (kirjastolöytöjä, osa 1)

Storm Thorgerson & Peter Curzon: Taken by Storm - The album art of Storm Thorgerson (Omnibus Press, 2007)

Kuulutko sinä siihen epäilemättä hyvin suurilukuiseen joukkoon, jonka mielestä kotimaisten iskelmälevyjen kannet edustavat musiikin kuvituksen suurimpia taiteellisia saavutuksia? Hyvä, en minäkään. Jos sen sijaan pidät avarista maisemista, omituisista objekteista ja enemmän tai vähemmän ilmeisistä merkityksistä, tämä kirja on juuri sinulle tehty.

60- ja 70-luvuilla Storm Thorgerson teki itselleen nimeä osana Hipgnosis-graafikkoryhmittymää, jonka töistä tunnetumpia ovat monet monituiset Pink Floydille suunnitellut kannet, kuten Atom Heart Motherin lehmä, Dark Side of the Moonin prisma ja Animalsin voimalaitoksen yllä lentävä sika. Taken by Storm sisältää nämä klassikot, sekä pari sataa muuta luomusta Anthraxista XTC:hen, Hipgnosista ja "soolotuotantoa". Kirjan alussa Thorgerson pohtii teosten järjestämistä kirjan sivuille ja kertoo lopulta päätyneensä kronologisen tai teemallisen lähestymistavan sijaan täysin sattumanvaraiseen, esimerksi sen takia, etteivät tietynlaiset maneerit tulisi liian pahasti läpi. Fiksu päätös, sillä vaikkapa "outo objekti ulkoilmassa" tai "pallo" -teemoista olisi tullut hieman turhan laajoja ja yksitoikkoisia peräkkäin katseltuna. Hienoja kuvia yksitellen, toki.

Tarjolla ei tietenkään ole pelkkiä kuvia, vaan tekijä itse selostaa niistä jokaisen luomista ja merkitystä, silloin tällöin vähän liikaakin rautalangasta vääntäen. Toisinaan kertomukset ovat miltei ratkiriemukkaita, kuten vaikkapa sen levy-yhtiöpampun reaktio edellä mainitun Atom Heart Motherin kannessa niityllä pönöttävään Lulubelle III:een. Erityisen yllättävää oli se, että valtaosa kaikkein uskomattomimmistakin teoksista on oikeasti valokuvattu, oikeassa koossaan - kuvien eteen nähty vaiva on ollut aivan älytöntä. Aina ei maestrokaan tietenkään onnistu, mistä esimerkkinä Black Sabbathin "robots screwing on an escalator", eli Technical Ecstacy. Se sattumalta on yksi harvoja kuvia, joka piti teknisten rajoitusten takia maalata. Toisaalta taas totutusta lähestymistavasta poikkeava XTC:n Go 2 ampaisi heti yhdeksi kaikkien aikojen suosikkikansistani. Nerokasta.

Joskus nerokasta, joskus ei, mutta ainakin koko ajan omaleimaista. Tämä "bloody minded and stubborn grumpy sod" (kauniita sanoja esipuheen kirjoittaneen Muse-yhtyeen Matt Bellamyn kynästä) on viimeisen puolen vuosisadan tunnetuin levynkansitaiteilija, eikä syyttä. Lainatkaa ja ihastelkaa!

20 raskasta vuotta, osa 9: 2009

Ja näin matkamme päättyy viimeisiin lättyihin. Vuoden päästä voi olla aika päivitellä merkittävimpiä 2010/2011-julkaisuja, mutta siihen asti... näitä kuunnellessa.

Mastodon - Crack the Skye (Reprise, 2009)

Aiemmin esitellyn Isiksen tavoin sludgen pohjalta myös alunperin ponnistava Mastodon on koko uransa ajan edennyt entistä omaperäisempiin suuntiin parantaen jokaisella levyllään. Neljäs tuotos Crack the Skye on vihdoin se mestariteos, jota kohti jokaisella levyllä ollaan vihjailtu, mutta mihin ei levykokonaisuuden mitassa ennen ole päästy. Tuttu hyperaktiivinen paiskonta on vieläkin kuultavissa, mutta biisit ovat pidempiä ja selvästi entistä rauhallisempia ja dynaamisempia, ja puhdas laulu valtaa alaa suoralta huutamiselta. Levyn hämmentävä tarina onnistuu jotenkin yhdistämään mustat aukot ja astraalimatkailun tsaarinaikaiseen Venäjään ja ties mihin. Edeltäjä Blood Mountain (2006) sisältää ehkä bändin parhaat yksittäiset kappaleet, mutta kokonaisuutena Crack the Skye on selvästi hienointa mihin Mastodon on toistaiseksi pystynyt.

Between the Buried and Me - The Great Misdirect (Victory, 2009)

Metalcore on nu metalin lailla yksi kahden viime vuosikymmenen aikana syntyneistä tyyleistä, joita perinteisemmän metallin ystävät eivät välttämättä ole oppineet sulattamaan. Se yhdistää hardcore punkin pidäkkeetöntä poukkoilevaa aggressiota metallisiin soundeihin ja riffeihin, ja Between the Buried and Me heittää soppaan vielä eeppistä progressiivista rockia ja raakaa death metallia tervettä huumoriripausta unohtamatta. Bändin kappaleet venyvätkin kaikkine hengästyttävine käänteineen parhaimmillaan lähelle kahtakymmentä minuuttia. Myös edeltäjälevy Colors (2007) on suositeltava.

Priestess - Prior to the Fire (TeePee Records, 2009/2010)

Kanadassa alunperin vuoden 2009 lopulla, ja muualla maailmassa vasta 2010 julkaistu Prior to the Fire lojui pitkään sinkkubiisejä vaatineen levy-yhtiön hyllyllä. Bändi piti päänsä ja vei valmiin levyn pienemmälle firmalle, joka ilomielin julkaisi tämän merkkiteoksen, jossa retrohtava perushevi kohtaa progevaikutteet ja punkin vimmaisen energian. Kuninkaallisen upeita biisejä pursuava levy kruunautuu sopivan raa'aksi jätetyllä soundimaailmalla ja Mikey Heppnerin rosoisen kantavalla, täydellisellä rock-äänellä.

20 raskasta vuotta, osa 8: 2007-2009

Reverend Bizarre tiedotti hajoamisestaan jo tämän albumin julkaisun aikaan, ja Wavering Radiant jäi sittemmin hajonneen Isiksen viimeiseksi kokopitkäksi. Kun vielä Russian Circlesin kolmoslevy ei aiheuttanut allekirjoittaneelle riemunkiljahduksia, tässäpä viimeisimmät loistotuotokset kaikilta mainituilta.

Reverend Bizarre - III: So Long Suckers (Spinefarm, 2007)
Doom metal on kaikista rockin alalajeista äärimmäisessä hitaudessaan tavallaan se kaikkein ankarin ja kärsivällisyyttä vaativin. Mutta tietenkin lopulta sitten kuuntelijan anteliaasti palkitseva. Tämän, voisi jopa sanoa legendaarisen, lohjalaisen partion viimeiseksi jääneen hautajaismarssin seitsemän kappaletta vaativat alleen kaksi täyteen ahdettua cd:tä joidenkin sävellyksien venyessä puolen tunnin tuolle puolen. Kiirettä ei pidetä tempon kanssa, eikä myöskään uusien riffien esittelyssä, sen sijaan panostetaan hypnoottiseen toistoon ja murskaavaan raskauteen klassisia sabbathiaanisia hetkiä unohtamatta.

Russian Circles - Station (Suicide Squeeze/Sargent House, 2008)
Kaikki tähän mennessä esitellyt levyt ovat pohjimmiltaan nojanneet perinteiseen rockbändimuottiin, mutta Russian Circles päätti, että kukas sitä laulajaa tässä tarvitsee. Tämä kakkoslevy jatkaa samaa omaperäistä monikerroksisiin kitarariffeihin, -maisemiin ja -melodioihin sekä elävän luovaan rumputyöskentelyyn perustuvaa tyyliä, joka esiteltiin kahta vuotta aiemmin debyytillä Enter. Ykköslevyn jälkeen mutkat ovat hivenen suoristuneet, ja molemmat levyt ovat niin tasaisen erinomaisia, että kakkoslevyn eduksi vaa'an käänsi vain se, ettei vuodelta 2008 ollut muita aivan yhtä hyviä tarjokkaita.

Isis - Wavering Radiant (Ipecac, 2009)

Itseään toistaville, hitaasti kehittyville raskaille riffeille ja rosoiselle huutolaululle perustuvan sludge metallin kuningasbändeihin lukeutuva Isis on julkaissut alan merkkiteoksia, kuten Oceanic (2002) ja Panopticon (2004), mutta minun suosikkini bändin tuotannosta on ehdottomasti tuorein levy Wavering Radiant. Tällä levyllä bändi löytää hiljaisen ja kovan lisäksi uusia välimuotoja, tuotanto on parempaa ja melodiat parhaimmillaan aivan upeita.

20 raskasta vuotta, osa 7: 2005-2006

2005 oli synkkä vuosi, ainakin jos näitä valintoja on uskominen, eikä 2006 näyttänyt aluksi yhtään valoisammalta.

Swallow the Sun - Ghosts of Loss (Firebox, 2005)

Jyväskyläläinen Swallow the Sun sai kriitikot polvilleen jo debyytillään The Morning Never Came (2003), joka yhdisti matelevan hitaan doom metallin ja rosoisen raa’an death metallin parhaat puolet yhteen, lisäten keittoon upeita melodioita. Ghosts of Lossin resepti on pitkälti sama, mutta materiaalin laatu vielä piirun verran parempaa. Neljä kokopitkää toistaiseksi tehneen bändin tuotannosta on hankala valita yhtä suositeltavaa, sillä tietyistä toistuvista maneereista huolimatta jokainen kiekko on aivan erinomainen. Arpa osui tähän kakkoslevyyn, mutta edeltäjänsä lisäksi myös seuraajat Hope (2007) ja New Moon (2009) ovat aivan yhtä suositeltavia.

Sólstafir - Masterpiece of Bitterness (Spinefarm, 2005)

Black metal on pahamaineinen musiikkigenre, joka yhdistetään tiettyjen jäsentensä Norjassa suorittamiin kirkonpolttoihin ja murhiin yhtä paljon kuin musiikkiinsakin, joka oli äärimmäisen raakaa ja tosikkomaisen synkkää. Islantilainen Sólstafir yhdistää musiikissaan rosoisen black metal -estetiikan maalailevaan ns. Islanti-soundiin, joka on kevyemmän rockin puolelta tuttu erityisesti Sigur Rósin esittämänä, ja heittää sekaan pienen ripauksen huumoria, länkkärisoundtrack-tunnelmaa ja hypnoottista pysähtyneisyyttä. Lopputuloksena tämä kakkoslevy on nimensä mukaisesti mestariteos.

Celtic Frost - Monotheist (Century Media, 2006)
Useammankin metallin alalajin parissa pioneerityötä 80-luvulla tehnyt sveitsiläinen Celtic Frost toipui glam-aallonpohjastaan vähitellen, vuosien tauon ja kypsyttelyn jälkeen ilmestyi Monotheist, joka vei bändin aivan ennennäkemättömän pimeisiin maisemiin. Lyijynraskaiden kitaroiden ja Tom G. "Warrior" Fischerin metallimaailman autoritäärisimmän äänen ajama julistus on raskasta musiikkia synkimmillään. Kiertueen jälkeen yhtyeen jättänyt nokkamies jatkoi saman vision toteuttamista nimellä Triptykon; yhtyeen debyyttialbumi Eparistera Daimones ilmestyi viime vuonna, eikä aurinko vieläkään paljon paistele.