Myrskyn silmästä (kirjastolöytöjä, osa 1)

Storm Thorgerson & Peter Curzon: Taken by Storm - The album art of Storm Thorgerson (Omnibus Press, 2007)

Kuulutko sinä siihen epäilemättä hyvin suurilukuiseen joukkoon, jonka mielestä kotimaisten iskelmälevyjen kannet edustavat musiikin kuvituksen suurimpia taiteellisia saavutuksia? Hyvä, en minäkään. Jos sen sijaan pidät avarista maisemista, omituisista objekteista ja enemmän tai vähemmän ilmeisistä merkityksistä, tämä kirja on juuri sinulle tehty.

60- ja 70-luvuilla Storm Thorgerson teki itselleen nimeä osana Hipgnosis-graafikkoryhmittymää, jonka töistä tunnetumpia ovat monet monituiset Pink Floydille suunnitellut kannet, kuten Atom Heart Motherin lehmä, Dark Side of the Moonin prisma ja Animalsin voimalaitoksen yllä lentävä sika. Taken by Storm sisältää nämä klassikot, sekä pari sataa muuta luomusta Anthraxista XTC:hen, Hipgnosista ja "soolotuotantoa". Kirjan alussa Thorgerson pohtii teosten järjestämistä kirjan sivuille ja kertoo lopulta päätyneensä kronologisen tai teemallisen lähestymistavan sijaan täysin sattumanvaraiseen, esimerksi sen takia, etteivät tietynlaiset maneerit tulisi liian pahasti läpi. Fiksu päätös, sillä vaikkapa "outo objekti ulkoilmassa" tai "pallo" -teemoista olisi tullut hieman turhan laajoja ja yksitoikkoisia peräkkäin katseltuna. Hienoja kuvia yksitellen, toki.

Tarjolla ei tietenkään ole pelkkiä kuvia, vaan tekijä itse selostaa niistä jokaisen luomista ja merkitystä, silloin tällöin vähän liikaakin rautalangasta vääntäen. Toisinaan kertomukset ovat miltei ratkiriemukkaita, kuten vaikkapa sen levy-yhtiöpampun reaktio edellä mainitun Atom Heart Motherin kannessa niityllä pönöttävään Lulubelle III:een. Erityisen yllättävää oli se, että valtaosa kaikkein uskomattomimmistakin teoksista on oikeasti valokuvattu, oikeassa koossaan - kuvien eteen nähty vaiva on ollut aivan älytöntä. Aina ei maestrokaan tietenkään onnistu, mistä esimerkkinä Black Sabbathin "robots screwing on an escalator", eli Technical Ecstacy. Se sattumalta on yksi harvoja kuvia, joka piti teknisten rajoitusten takia maalata. Toisaalta taas totutusta lähestymistavasta poikkeava XTC:n Go 2 ampaisi heti yhdeksi kaikkien aikojen suosikkikansistani. Nerokasta.

Joskus nerokasta, joskus ei, mutta ainakin koko ajan omaleimaista. Tämä "bloody minded and stubborn grumpy sod" (kauniita sanoja esipuheen kirjoittaneen Muse-yhtyeen Matt Bellamyn kynästä) on viimeisen puolen vuosisadan tunnetuin levynkansitaiteilija, eikä syyttä. Lainatkaa ja ihastelkaa!

20 raskasta vuotta, osa 9: 2009

Ja näin matkamme päättyy viimeisiin lättyihin. Vuoden päästä voi olla aika päivitellä merkittävimpiä 2010/2011-julkaisuja, mutta siihen asti... näitä kuunnellessa.

Mastodon - Crack the Skye (Reprise, 2009)

Aiemmin esitellyn Isiksen tavoin sludgen pohjalta myös alunperin ponnistava Mastodon on koko uransa ajan edennyt entistä omaperäisempiin suuntiin parantaen jokaisella levyllään. Neljäs tuotos Crack the Skye on vihdoin se mestariteos, jota kohti jokaisella levyllä ollaan vihjailtu, mutta mihin ei levykokonaisuuden mitassa ennen ole päästy. Tuttu hyperaktiivinen paiskonta on vieläkin kuultavissa, mutta biisit ovat pidempiä ja selvästi entistä rauhallisempia ja dynaamisempia, ja puhdas laulu valtaa alaa suoralta huutamiselta. Levyn hämmentävä tarina onnistuu jotenkin yhdistämään mustat aukot ja astraalimatkailun tsaarinaikaiseen Venäjään ja ties mihin. Edeltäjä Blood Mountain (2006) sisältää ehkä bändin parhaat yksittäiset kappaleet, mutta kokonaisuutena Crack the Skye on selvästi hienointa mihin Mastodon on toistaiseksi pystynyt.

Between the Buried and Me - The Great Misdirect (Victory, 2009)

Metalcore on nu metalin lailla yksi kahden viime vuosikymmenen aikana syntyneistä tyyleistä, joita perinteisemmän metallin ystävät eivät välttämättä ole oppineet sulattamaan. Se yhdistää hardcore punkin pidäkkeetöntä poukkoilevaa aggressiota metallisiin soundeihin ja riffeihin, ja Between the Buried and Me heittää soppaan vielä eeppistä progressiivista rockia ja raakaa death metallia tervettä huumoriripausta unohtamatta. Bändin kappaleet venyvätkin kaikkine hengästyttävine käänteineen parhaimmillaan lähelle kahtakymmentä minuuttia. Myös edeltäjälevy Colors (2007) on suositeltava.

Priestess - Prior to the Fire (TeePee Records, 2009/2010)

Kanadassa alunperin vuoden 2009 lopulla, ja muualla maailmassa vasta 2010 julkaistu Prior to the Fire lojui pitkään sinkkubiisejä vaatineen levy-yhtiön hyllyllä. Bändi piti päänsä ja vei valmiin levyn pienemmälle firmalle, joka ilomielin julkaisi tämän merkkiteoksen, jossa retrohtava perushevi kohtaa progevaikutteet ja punkin vimmaisen energian. Kuninkaallisen upeita biisejä pursuava levy kruunautuu sopivan raa'aksi jätetyllä soundimaailmalla ja Mikey Heppnerin rosoisen kantavalla, täydellisellä rock-äänellä.

20 raskasta vuotta, osa 8: 2007-2009

Reverend Bizarre tiedotti hajoamisestaan jo tämän albumin julkaisun aikaan, ja Wavering Radiant jäi sittemmin hajonneen Isiksen viimeiseksi kokopitkäksi. Kun vielä Russian Circlesin kolmoslevy ei aiheuttanut allekirjoittaneelle riemunkiljahduksia, tässäpä viimeisimmät loistotuotokset kaikilta mainituilta.

Reverend Bizarre - III: So Long Suckers (Spinefarm, 2007)
Doom metal on kaikista rockin alalajeista äärimmäisessä hitaudessaan tavallaan se kaikkein ankarin ja kärsivällisyyttä vaativin. Mutta tietenkin lopulta sitten kuuntelijan anteliaasti palkitseva. Tämän, voisi jopa sanoa legendaarisen, lohjalaisen partion viimeiseksi jääneen hautajaismarssin seitsemän kappaletta vaativat alleen kaksi täyteen ahdettua cd:tä joidenkin sävellyksien venyessä puolen tunnin tuolle puolen. Kiirettä ei pidetä tempon kanssa, eikä myöskään uusien riffien esittelyssä, sen sijaan panostetaan hypnoottiseen toistoon ja murskaavaan raskauteen klassisia sabbathiaanisia hetkiä unohtamatta.

Russian Circles - Station (Suicide Squeeze/Sargent House, 2008)
Kaikki tähän mennessä esitellyt levyt ovat pohjimmiltaan nojanneet perinteiseen rockbändimuottiin, mutta Russian Circles päätti, että kukas sitä laulajaa tässä tarvitsee. Tämä kakkoslevy jatkaa samaa omaperäistä monikerroksisiin kitarariffeihin, -maisemiin ja -melodioihin sekä elävän luovaan rumputyöskentelyyn perustuvaa tyyliä, joka esiteltiin kahta vuotta aiemmin debyytillä Enter. Ykköslevyn jälkeen mutkat ovat hivenen suoristuneet, ja molemmat levyt ovat niin tasaisen erinomaisia, että kakkoslevyn eduksi vaa'an käänsi vain se, ettei vuodelta 2008 ollut muita aivan yhtä hyviä tarjokkaita.

Isis - Wavering Radiant (Ipecac, 2009)

Itseään toistaville, hitaasti kehittyville raskaille riffeille ja rosoiselle huutolaululle perustuvan sludge metallin kuningasbändeihin lukeutuva Isis on julkaissut alan merkkiteoksia, kuten Oceanic (2002) ja Panopticon (2004), mutta minun suosikkini bändin tuotannosta on ehdottomasti tuorein levy Wavering Radiant. Tällä levyllä bändi löytää hiljaisen ja kovan lisäksi uusia välimuotoja, tuotanto on parempaa ja melodiat parhaimmillaan aivan upeita.

20 raskasta vuotta, osa 7: 2005-2006

2005 oli synkkä vuosi, ainakin jos näitä valintoja on uskominen, eikä 2006 näyttänyt aluksi yhtään valoisammalta.

Swallow the Sun - Ghosts of Loss (Firebox, 2005)

Jyväskyläläinen Swallow the Sun sai kriitikot polvilleen jo debyytillään The Morning Never Came (2003), joka yhdisti matelevan hitaan doom metallin ja rosoisen raa’an death metallin parhaat puolet yhteen, lisäten keittoon upeita melodioita. Ghosts of Lossin resepti on pitkälti sama, mutta materiaalin laatu vielä piirun verran parempaa. Neljä kokopitkää toistaiseksi tehneen bändin tuotannosta on hankala valita yhtä suositeltavaa, sillä tietyistä toistuvista maneereista huolimatta jokainen kiekko on aivan erinomainen. Arpa osui tähän kakkoslevyyn, mutta edeltäjänsä lisäksi myös seuraajat Hope (2007) ja New Moon (2009) ovat aivan yhtä suositeltavia.

Sólstafir - Masterpiece of Bitterness (Spinefarm, 2005)

Black metal on pahamaineinen musiikkigenre, joka yhdistetään tiettyjen jäsentensä Norjassa suorittamiin kirkonpolttoihin ja murhiin yhtä paljon kuin musiikkiinsakin, joka oli äärimmäisen raakaa ja tosikkomaisen synkkää. Islantilainen Sólstafir yhdistää musiikissaan rosoisen black metal -estetiikan maalailevaan ns. Islanti-soundiin, joka on kevyemmän rockin puolelta tuttu erityisesti Sigur Rósin esittämänä, ja heittää sekaan pienen ripauksen huumoria, länkkärisoundtrack-tunnelmaa ja hypnoottista pysähtyneisyyttä. Lopputuloksena tämä kakkoslevy on nimensä mukaisesti mestariteos.

Celtic Frost - Monotheist (Century Media, 2006)
Useammankin metallin alalajin parissa pioneerityötä 80-luvulla tehnyt sveitsiläinen Celtic Frost toipui glam-aallonpohjastaan vähitellen, vuosien tauon ja kypsyttelyn jälkeen ilmestyi Monotheist, joka vei bändin aivan ennennäkemättömän pimeisiin maisemiin. Lyijynraskaiden kitaroiden ja Tom G. "Warrior" Fischerin metallimaailman autoritäärisimmän äänen ajama julistus on raskasta musiikkia synkimmillään. Kiertueen jälkeen yhtyeen jättänyt nokkamies jatkoi saman vision toteuttamista nimellä Triptykon; yhtyeen debyyttialbumi Eparistera Daimones ilmestyi viime vuonna, eikä aurinko vieläkään paljon paistele.

20 raskasta vuotta, osa 6: 2002-2003

90-luku meni aika pitkälti tunnustettujen klassikoiden parissa,  mutta nyt sukelletaan vähän syvemmälle maan alle. Taas kolme täysin erityylistä porukkaa, yhdistävänä tekijänä mestarillinen teos lajissaan.

The Dillinger Escape Plan - Irony Is a Dead Scene EP (Epitaph, 2002) 

Faith No Moren kohdalla jo mainittu Mike Patton on tullut tunnetuksi loputtomista projekteistaan, ja kun The Dillinger Escape Plan oli vailla vokalistia vuosituhannen taitteessa, Patton tuli apuun ja yhdessä he nauhoittivat tämän neljän biisin EP:n. Dillingerin jatkuvasti muuttuva ja tempoileva kieron raskas ja intensiivinen hyökkäys on täydellinen pari Pattonin äänelle, joka on Fantômasin ja Mr. Bunglen kaltaisten avantgarde-projektien myötä kehittynyt vielä entistä suurempiin äärimmäisyyksiin.

Type O Negative - Life Is Killing Me (Roadrunner, 2003)

Karikatyyrimäisen synkkää goottiestetiikkaa mustaan huumoriin ja raskaisiin riffeihin yhdistelevän Type O Negativen mestariteoksena pidetään yleensä vuoden 1996 October Rustia, mutta minulle erityisen tärkeä on bändin toiseksi viimeinen teos Life Is Killing Me. Levy on viidellätoista biisillään niitä äärimmäisen harvoja 75 minuutin mittaisia maratoneja, jotka eivät missään vaiheessa käy tylsäksi, vaan taso on häikäisevä alusta loppuun. Erityisen upeaa tällä levyllä on metallissa yleensä sivuosaan tai kokonaan pois jätettyjen kosketinsoittimien käyttö, niillä luodaan kappaleisiin äärettömän hienoja äänimaisemia jokaiseen tunnelmaan.

Kayo Dot - Choirs of the Eye (Tzadik, 2003)
Maudlin of the Well oli vuosituhannen taitteessa vaikuttanut omituisuuteen kallellaan ollut monipuolinen progemetallibändi, jonka musiikki perustui unissa nähtyihin ja tietoisesti eteenpäin kehitettyihin sävellyksiin. Kolmen levyn jälkeen bändi vaihtoi sävellystyyliä ja nimeä, ja toisin kuin saattoi olettaa, täysin tietoiseen sävellystyöhön siirtyessä musiikki meni entistä hämärämpiin äärimmäisyyksiin. Usein kymmenen minuutin yli yltävät tavallisista rakenteista piittaamattomat kappaleet ajautuvat saumattomasti kauniista klarinettiosuuksista järisyttävän massiivisiin hyökyaaltoihin tai saattavat jäädä minuuteiksi maalailemaan lähestulkoon pysähtynyttä sävelmaisemaa. Tämä debyytti on bändin levyistä helppotajuisin, musiikiltaan haasteita kaipaaville suositellaan kaikkia kolmea seuraajaakin ja maudlin of the Wellin levyistä erityisesti Bathia (2001) ja vuonna 2009 ilmaiseksi julkaistua paluulevyä Part the Second, jossa metalliosuudet ovat minimissä.

20 raskasta vuotta, osa 5: 1998-2001

Vuosituhannen taite oli vähän hiljaisempaa aikaa, mutta sen molemmin puolin tapahtui paljon hyvää. Hienoja uria starttasi, vanhat legendat olivat voimissaan, ja lupaavat yhtyeet kehittyivät mestarisarjaan. Tässäpä yksi näyte jokaisesta.

System of a Down - System of a Down (American Recordings, 1998)

Maailmanlaajuinen nu metal -buumi oli laajimmillaan tämän debyyttilevyn ilmestyessä, ja sen sisältämien yksinkertaisen iskevien riffien takia bändi yhdistettiin samaan liikkeeseen, mutta pidättelemättömän aggression, kieroutuneen huumorintajunsa ja sydänverisen tunteellisuutensa ansiosta se houkutti yleisöä myös oletetun kohderyhmänsä ulkopuolelta. Kakkoslevy Toxicity (2001) ja vuonna 2005 kuuden kuukauden välein ilmestyneet tuplalevyn puolikkaat Mezmerize ja Hypnotize laajensivat bändin horisonttia melodisempaan ja harmonisempaan suuntaan raskaudesta tinkimättä ja nostivat bändin yhdeksi menneiden vuosikymmenten arvostetuimmista.

Bruce Dickinson - The Chemical Wedding (Duellist Enterprises/Sanctuary, 1998)

Iron Maideniin 90-luvun alussa kyllästynyt Bruce Dickinson oli eronsa jälkeen työn touhussa melkein levy per vuosi -tahdilla parantaen jälkeä koko ajan. Viimeinen Dickinsonin ennen emobändiin palaamistaan julkaisema soololevy The Chemical Wedding täydellisti sen melodisuuden ja raskauden liiton, jota edeltäjälevy Accident of Birthillä oli vuosi aiemmin hahmoteltu, ja vei sen etenkin raskaudessaan vielä pidemmälle. Levyn kitaraosuudet olikin nauhoitettu basson paksuin kielin varustetuin kitaroin. Accident of Birthille aisapariksi saatu entinen Maiden-kitaristi Adrian Smith on mukana myös tällä levyllä tuoden kitaraosastolle mukavaa potkua ja tyylitajua.

Opeth - Blackwater Park (Music for Nations, 2001)

Raakaa death metallia ja kaunista progressiivista rockia yhdistelevä ruotsalainen Opeth kehitti omaa tyyliään neljän 90-luvulla julkaistun levyn ajan siihen pisteeseen, että 2000-luku startattiin todellisella mestariteoksella nimeltään Blackwater Park. Raskaamman nykyprogen ykkösmiehen Steven Wilsonin tuottamalla levyllä siirtymät jyrkän brutaaleista vyörytyksistä herkkiin akustisiin tunnelmointeihin ovat saumattomia ja Mikael Åkerfeldtin laulutyylit kehittyvät kehittymistään. Tasalaatuiselta orkesterilta voi erityisesti suositella myös alkuaikojen tyylin kiteyttävää Morningrisea (1996), Blackwater Parkin edeltäjää Still Lifea (1999) ja kosketinsoittimet bändin arsenaaliin lisännyttä Ghost Reveriesiä (2005).

20 raskasta vuotta, osa 4: 1995-1997

Sitten seuraavien lätysköjen pariin, tällä kertaa matka vie monenmoisten mutkien kautta Ruotsista Kaliforniaan ja takaisin Kiteelle.

Meshuggah - Destroy Erase Improve (Nuclear Blast, 1995)

90-luvun taitteessa ruotsalaisesta Uumajan lintukodosta pölähti joukko karvapäitä, jotka esittivät brutaaleinta ja teknisintä meteliä Floridan tällä puolen. Kitara- ja laulutyöskentelystä ei kannata etsiä melodioita, vaan levyn koukku on epäinhimillisen tarkka Tomas Haake rumpukioskin takana. Polyrytmejä, raskasta dissonanssia ja raakaa huutoa, oiva levy jokaiseen herkkään hetkeen. Jos mahdollista, bändi meni tulevilla töillään vielä äärimmäisempiin suuntiin.

Tool - Ænima (Zoo Entertainment, 1996)

Rage Against the Machinen debyytillä laulamassa vierailleen Maynard James Keenanin oma bändi Tool aloitteli uraansa samoihin aikoihin, ja vuonna 1996 koitti toisen kokopitkän albumin aika. Ensisilmäyksellä vakavaa ja ankaraa musiikkia sävyttävät useat musiikin muotoon puetut vitsit, jotka eivät kuitenkaan vie tehoa bändin omituisiin tahtilajeihin nojaavalta Keenanin tuskaisen laulun kruunaamalta välillä hyvin epäkorrekteihin aiheisiin tarttuvalta progemetallilta. Pitkän kypsyttelyn jälkeen viisi vuotta myöhemmin ilmestynyt Lateralus on vähintään yhtä suositeltava taideteos, jolla vitsit ovat vähemmässä ja mutkat entistä koukeroisempia.

Nightwish - Angels Fall First (Spinefarm, 1997)

Klassisia vaikutteita oli sekoitettu metalliin ennenkin, mutta kotoinen Nightwish oli ensimmäisiä, jotka toivat raskaiden kitaroiden keskelle koulutetun oopperaäänen. Kosketinsoittaja Tuomas Holopaisen leirinuotioideasta syntynyt orkesteri tulisi kasvamaan tyylilajinsa omituisuuden huomioon ottaen ällistyttävään suosioon, ja kaikki tutut elementit ovat kuultavissa jo tällä erinomaisella debyytillä, vaikka massiivinen sinfoniaorkesterin pauhu vielä puuttuukin.