tiistai 21. joulukuuta 2010

20 raskasta vuotta, osa 6: 2002-2003

90-luku meni aika pitkälti tunnustettujen klassikoiden parissa,  mutta nyt sukelletaan vähän syvemmälle maan alle. Taas kolme täysin erityylistä porukkaa, yhdistävänä tekijänä mestarillinen teos lajissaan.


Faith No Moren kohdalla jo mainittu Mike Patton on tullut tunnetuksi loputtomista projekteistaan, ja kun The Dillinger Escape Plan oli vailla vokalistia vuosituhannen taitteessa, Patton tuli apuun ja yhdessä he nauhoittivat tämän neljän biisin EP:n. Dillingerin jatkuvasti muuttuva ja tempoileva kieron raskas ja intensiivinen hyökkäys on täydellinen pari Pattonin äänelle, joka on Fantômasin ja Mr. Bunglen kaltaisten avantgarde-projektien myötä kehittynyt vielä entistä suurempiin äärimmäisyyksiin.


Karikatyyrimäisen synkkää goottiestetiikkaa mustaan huumoriin ja raskaisiin riffeihin yhdistelevän Type O Negativen mestariteoksena pidetään yleensä vuoden 1996 October Rustia, mutta minulle erityisen tärkeä on bändin toiseksi viimeinen teos Life Is Killing Me. Levy on viidellätoista biisillään niitä äärimmäisen harvoja 75 minuutin mittaisia maratoneja, jotka eivät missään vaiheessa käy tylsäksi, vaan taso on häikäisevä alusta loppuun. Erityisen upeaa tällä levyllä on metallissa yleensä sivuosaan tai kokonaan pois jätettyjen kosketinsoittimien käyttö, niillä luodaan kappaleisiin äärettömän hienoja äänimaisemia jokaiseen tunnelmaan.

Kayo Dot - Choirs of the Eye (Tzadik, 2003)
Maudlin of the Well oli vuosituhannen taitteessa vaikuttanut omituisuuteen kallellaan ollut monipuolinen progemetallibändi, jonka musiikki perustui unissa nähtyihin ja tietoisesti eteenpäin kehitettyihin sävellyksiin. Kolmen levyn jälkeen bändi vaihtoi sävellystyyliä ja nimeä, ja toisin kuin saattoi olettaa, täysin tietoiseen sävellystyöhön siirtyessä musiikki meni entistä hämärämpiin äärimmäisyyksiin. Usein kymmenen minuutin yli yltävät tavallisista rakenteista piittaamattomat kappaleet ajautuvat saumattomasti kauniista klarinettiosuuksista järisyttävän massiivisiin hyökyaaltoihin tai saattavat jäädä minuuteiksi maalailemaan lähestulkoon pysähtynyttä sävelmaisemaa. Tämä debyytti on bändin levyistä helppotajuisin, musiikiltaan haasteita kaipaaville suositellaan kaikkia kolmea seuraajaakin ja maudlin of the Wellin levyistä erityisesti Bathia (2001) ja vuonna 2009 ilmaiseksi julkaistua paluulevyä Part the Second, jossa metalliosuudet ovat minimissä.

torstai 16. joulukuuta 2010

20 raskasta vuotta, osa 5: 1998-2001

Vuosituhannen taite oli vähän hiljaisempaa aikaa, mutta sen molemmin puolin tapahtui paljon hyvää. Hienoja uria starttasi, vanhat legendat olivat voimissaan, ja lupaavat yhtyeet kehittyivät mestarisarjaan. Tässäpä yksi näyte jokaisesta.

Maailmanlaajuinen nu metal -buumi oli laajimmillaan tämän debyyttilevyn ilmestyessä, ja sen sisältämien yksinkertaisen iskevien riffien takia bändi yhdistettiin samaan liikkeeseen, mutta pidättelemättömän aggression, kieroutuneen huumorintajunsa ja sydänverisen tunteellisuutensa ansiosta se houkutti yleisöä myös oletetun kohderyhmänsä ulkopuolelta. Kakkoslevy Toxicity (2001) ja vuonna 2005 kuuden kuukauden välein ilmestyneet tuplalevyn puolikkaat Mezmerize ja Hypnotize laajensivat bändin horisonttia melodisempaan ja harmonisempaan suuntaan raskaudesta tinkimättä ja nostivat bändin yhdeksi menneiden vuosikymmenten arvostetuimmista.

Iron Maideniin 90-luvun alussa kyllästynyt Bruce Dickinson oli eronsa jälkeen työn touhussa melkein levy per vuosi -tahdilla parantaen jälkeä koko ajan. Viimeinen Dickinsonin ennen emobändiin palaamistaan julkaisema soololevy The Chemical Wedding täydellisti sen melodisuuden ja raskauden liiton, jota edeltäjälevy Accident of Birthillä oli vuosi aiemmin hahmoteltu, ja vei sen etenkin raskaudessaan vielä pidemmälle. Levyn kitaraosuudet olikin nauhoitettu basson paksuin kielin varustetuin kitaroin. Accident of Birthille aisapariksi saatu entinen Maiden-kitaristi Adrian Smith on mukana myös tällä levyllä tuoden kitaraosastolle mukavaa potkua ja tyylitajua.

Raakaa death metallia ja kaunista progressiivista rockia yhdistelevä ruotsalainen Opeth kehitti omaa tyyliään neljän 90-luvulla julkaistun levyn ajan siihen pisteeseen, että 2000-luku startattiin todellisella mestariteoksella nimeltään Blackwater Park. Raskaamman nykyprogen ykkösmiehen Steven Wilsonin tuottamalla levyllä siirtymät jyrkän brutaaleista vyörytyksistä herkkiin akustisiin tunnelmointeihin ovat saumattomia ja Mikael Åkerfeldtin laulutyylit kehittyvät kehittymistään. Tasalaatuiselta orkesterilta voi erityisesti suositella myös alkuaikojen tyylin kiteyttävää Morningrisea (1996), Blackwater Parkin edeltäjää Still Lifea (1999) ja kosketinsoittimet bändin arsenaaliin lisännyttä Ghost Reveriesiä (2005).

tiistai 14. joulukuuta 2010

20 raskasta vuotta, osa 4: 1995-1997

Sitten seuraavien lätysköjen pariin, tällä kertaa matka vie monenmoisten mutkien kautta Ruotsista Kaliforniaan ja takaisin Kiteelle.

90-luvun taitteessa ruotsalaisesta Uumajan lintukodosta pölähti joukko karvapäitä, jotka esittivät brutaaleinta ja teknisintä meteliä Floridan tällä puolen. Kitara- ja laulutyöskentelystä ei kannata etsiä melodioita, vaan levyn koukku on epäinhimillisen tarkka Tomas Haake rumpukioskin takana. Polyrytmejä, raskasta dissonanssia ja raakaa huutoa, oiva levy jokaiseen herkkään hetkeen. Jos mahdollista, bändi meni tulevilla töillään vielä äärimmäisempiin suuntiin.

Rage Against the Machinen debyytillä laulamassa vierailleen Maynard James Keenanin oma bändi Tool aloitteli uraansa samoihin aikoihin, ja vuonna 1996 koitti toisen kokopitkän albumin aika. Ensisilmäyksellä vakavaa ja ankaraa musiikkia sävyttävät useat musiikin muotoon puetut vitsit, jotka eivät kuitenkaan vie tehoa bändin omituisiin tahtilajeihin nojaavalta Keenanin tuskaisen laulun kruunaamalta välillä hyvin epäkorrekteihin aiheisiin tarttuvalta progemetallilta. Pitkän kypsyttelyn jälkeen viisi vuotta myöhemmin ilmestynyt Lateralus on vähintään yhtä suositeltava taideteos, jolla vitsit ovat vähemmässä ja mutkat entistä koukeroisempia.

Klassisia vaikutteita oli sekoitettu metalliin ennenkin, mutta kotoinen Nightwish oli ensimmäisiä, jotka toivat raskaiden kitaroiden keskelle koulutetun oopperaäänen. Kosketinsoittaja Tuomas Holopaisen leirinuotioideasta syntynyt orkesteri tulisi kasvamaan tyylilajinsa omituisuuden huomioon ottaen ällistyttävään suosioon, ja kaikki tutut elementit ovat kuultavissa jo tällä erinomaisella debyytillä, vaikka massiivinen sinfoniaorkesterin pauhu vielä puuttuukin.

tiistai 7. joulukuuta 2010

20 raskasta vuotta, osa 3: 1992-1994

Jatketaan siitä mihin jäätiin, eli vuodesta 1992. Kaikki kolme tänään esiteltävää levyä omilla tavoillaan määrittelevät sitä uutta monimuotoisuutta, joka raskasta rockia 90-luvulla rikasti. 


Faith No More nousi suosioon vuoden 1989 funk metallisella The Real Thing -albumilla, mutta vasta kolme vuotta myöhemmin julkaistu neloslevy Angel Dust sytytti bändin todelliseen liekkiin. Tällä levyllä kohtaavat ahdasmielinen metallikitaristi, funkkiin nojaava rytmisektio ja edellisellä levyllä debytoineen laulaja Mike Pattonin avantgarde-häröilytaipumukset. Kolme vuotta aiemmin vielä teinipojalta kuulostanut Patton on levyjen välissä käynyt läpi ällistyttävän kehitysprosessin ja nasaalin melodisuuden sijaan tällä levyllä kuullaan karismaattista rock-laulantaa, kiljumista, karjuntaa, siirappista tulkintaa, vitsikästä parodiaa ja ties mitä kuviteltavaa. Monipuolinen ja silti yhtenäinen paketti on yksi hienoimpia levyjä, mitä valtavirran raskas rock on vuosikymmentensä aikana nähnyt.

Rappia oli yhdistelty rockiin jo 80-luvun puolella useastikin, mutta vuonna 92 samannimisellä albumilla debytoinut Rage Against the Machine pisti samaan kattilaan rapin, metalliriffit, funkkaavan basson, instrumentin mahdollisuuksien rajoja repineet kitarasoolot ja palavasieluisen poliittisuuden ja lopputuloksena oli jotain ainutlaatuista ja kestävää. Niin ihmeellisiä ääniä Tom Morello kitarastaan loihtii, että bändi katsoi väärinkäsitykset välttääkseen tarpeelliseksi painaa levyn kansivihkoon tiedotuksen, että kaikki kuuluvat äänet on tuotettu ihmisääntä, kitaraa, bassoa ja rumpuja käyttäen.


Edellä mainitut kaksi bändiä pysyivät erossa luokituksista, mutta osin niiden vaikutuksesta syntyi liike nimeltään Nu (new) Metal; alas viritettyjen massiivisten särökitaravallien ja hip hop -estetiikan yhteentörmäys, joka toi raskaan rockin taas suuremman yleisön tietoisuuteen. Genren suurin ja kaunein oli Korn, jossa yhdistyi yksinkertaiset pomppurytmiset riffit, kieron häiriintynyt kitarointi, ääriraskas soundi ja teiniangstia pursuava tuskaisen voimakas laulutyö.