tiistai 25. tammikuuta 2011

20 raskasta vuotta, osa 9: 2009

Ja näin matkamme päättyy viimeisiin lättyihin. Vuoden päästä voi olla aika päivitellä merkittävimpiä 2010/2011-julkaisuja, mutta siihen asti... näitä kuunnellessa.


Aiemmin esitellyn Isiksen tavoin sludgen pohjalta myös alunperin ponnistava Mastodon on koko uransa ajan edennyt entistä omaperäisempiin suuntiin parantaen jokaisella levyllään. Neljäs tuotos Crack the Skye on vihdoin se mestariteos, jota kohti jokaisella levyllä ollaan vihjailtu, mutta mihin ei levykokonaisuuden mitassa ennen ole päästy. Tuttu hyperaktiivinen paiskonta on vieläkin kuultavissa, mutta biisit ovat pidempiä ja selvästi entistä rauhallisempia ja dynaamisempia, ja puhdas laulu valtaa alaa suoralta huutamiselta. Levyn hämmentävä tarina onnistuu jotenkin yhdistämään mustat aukot ja astraalimatkailun tsaarinaikaiseen Venäjään ja ties mihin. Edeltäjä Blood Mountain (2006) sisältää ehkä bändin parhaat yksittäiset kappaleet, mutta kokonaisuutena Crack the Skye on selvästi hienointa mihin Mastodon on toistaiseksi pystynyt.

Metalcore on nu metalin lailla yksi kahden viime vuosikymmenen aikana syntyneistä tyyleistä, joita perinteisemmän metallin ystävät eivät välttämättä ole oppineet sulattamaan. Se yhdistää hardcore punkin pidäkkeetöntä poukkoilevaa aggressiota metallisiin soundeihin ja riffeihin, ja Between the Buried and Me heittää soppaan vielä eeppistä progressiivista rockia ja raakaa death metallia tervettä huumoriripausta unohtamatta. Bändin kappaleet venyvätkin kaikkine hengästyttävine käänteineen parhaimmillaan lähelle kahtakymmentä minuuttia. Myös edeltäjälevy Colors (2007) on suositeltava.

Kanadassa alunperin vuoden 2009 lopulla, ja muualla maailmassa vasta 2010 julkaistu Prior to the Fire lojui pitkään sinkkubiisejä vaatineen levy-yhtiön hyllyllä. Bändi piti päänsä ja vei valmiin levyn pienemmälle firmalle, joka ilomielin julkaisi tämän merkkiteoksen, jossa retrohtava perushevi kohtaa progevaikutteet ja punkin vimmaisen energian. Kuninkaallisen upeita biisejä pursuava levy kruunautuu sopivan raa'aksi jätetyllä soundimaailmalla ja Mikey Heppnerin rosoisen kantavalla, täydellisellä rock-äänellä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti