Viimeksi tarjosin vähän taustaa tälle tulevalle seikkailulle, ja kuten kaikki hienot ja uljaat jatkotarinat, jäi sekin kirjoitelma kutkuttavaan cliffhangeriin. Matkamme alkaa siis vuodesta 1992, eikä tällä kertaa sitten sen pidemmälle vielä päästäkään, se nimittäin oli edellisvuoden vallankumouksesta huolimatta niin hieno vuosi raskaammalle rockille, että sen parissa taivalletaan vielä seuraavallakin kerralla. Kolme varsin erilaista levyä, olkaa hyvät.
Ehkä hallitsevin 90-luvun alkua leimannut genrenimeke oli grunge, joka oli lehdistön kaikkiin Seattlen alueelta nouseviin rockbändeihin iskemä leima. Tämän niin sanotun genren neljä suurinta nimeä Nirvana, Pearl Jam, Soundgarden ja Alice in Chains olivat kaikki keskenään hyvin erilaisia, ja raskain niistä oli Alice in Chains, joka nousi suuremman yleisön tietoisuuteen kakkosalbumillaan ja mestariteoksellaan nimeltään Dirt. Tämä kuolevaisuutta ja huumeongelmia omakohtaisten kokemusten kautta käsittelevä albumi yhdistelee lyijynraskasta metalliriffittelyä kevyempään rokkaukseen ja epäsuoriin tahtilajeihin. Albumin kruunaavat Alice in Chainsin tavaramerkiksi muodostuneet vainoharhaiset lauluharmoniat, joista vastasivat ikoninen keulahahmo Layne Staley ja kitaristi/pääsäveltäjä Jerry Cantrell.
80-luvun albumeillaan Metallica rakensi hyvin monimutkaisiin rakenteisiin perustuvaa progressiivista thrash metallia, ja muutamaa vuotta myöhemmin Dream Theater keksi yhdistää tähän tyyliin Iron Maidenin korkealta kajahtavan melodisuuden, Rushin varhaiskauden pitkät proge-eepokset ja Emerson, Lake & Palmerin kaltaisen monimutkaisen instrumentaali-ilottelun. Vuoden 1989 debyyttialbumi jäi surkean tuotannon takia torsoksi, mutta laulajaongelmien takia vuosikausia valmisteluvaiheessa viipyneellä kakkoslevyllä Images and Wordsilla paketti oli täydellisesti kasassa. Raskaus, melodisuus, suurellisuus ja pikkutarkka kikkailu yhdistyvät tällä levyllä paremmin kuin missään muualla. Vuoden 94 Awake vetää bändin vielä raskaammille poluille korkean laadun säilyttäen.
Pantera oli tehnyt pitkän mutta hyvin marginaaliselle huomiolle jääneen uran 80-lukulaisen glam metallin parissa, ja menestyksen puutteeseen turhautunut bändi päätti seurata sydäntään ja keksi itsensä uudestaan 90-luvun alussa. Toinen uudelleensyntymänjälkeinen levy Vulgar Display of Power on paras näyte bändin keskitempoisen groovaavasta thrash-pohjaisesta turpasaunasta. Viiltävän terävä soundi, millintarkan tehokas riffittely ja kiihkeään karjumiseen usein antautuva laulaja Phil Anselmo ovat tällä levyllä parhaimmillaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti